Usein kysyttyä pakkausmerkinnöistä

1. Mitä eroa on päiväysmerkinnöillä ”parasta ennen” ja ”viimeinen käyttöpäivä”?

– ”Parasta ennen” -merkinnällä tarkoitetaan vähimmäissäilyvyysaikaa, johon saakka elintarvike ainakin säilyttää sille tyypilliset ominaisuudet. Yleensä elintarvike on käyttökelpoinen vielä päiväyksen jälkeenkin.

”Viimeinen käyttöpäivä” -merkintä sen sijaan on nimensä mukaisesti päivä, jolloin valmistaja on tarkoittanut tuotteen viimeistään käytettäväksi.

”Viimeinen käyttöpäivä” on merkittävä hyvin herkästi pilaantuviin tuotteisiin, jotka jo lyhyen säilytyksen jälkeen saattavat aiheuttaa terveysvaaran. Parasta ennen -merkintä sen sijaan liittyy pikemminkin tuotteen laadullisiin ominaisuuksiin.

2. Saako kauppa myydä ja voiko kuluttaja syödä päiväysvanhoja elintarvikkeita?

– Saa, jos kyseessä on tuote, jossa on merkintä ”parasta ennen”. Sen sijaan ”viimeinen käyttöpäivä” -merkinnällä varustettua elintarviketta ei saa enää myydä eikä sitä pidä syödä merkityn päiväyksen jälkeen.

”Parasta ennen” -merkintä tarkoittaa ajankohtaa, johon asti elintarvikkeen aistittava laatu varmasti pysyy hyvänä, kun tuote säilytetään oikein. Tuote on yhä käyttökelpoinen päiväyksen jälkeenkin. Käyttökelpoisuuden voi todeta katsomalla, haistamalla ja maistamalla tuotetta.

”Parasta ennen” -päiväyksen jälkeen myytävien tuotteiden yhteyteen suositellaan tehtäväksi merkintä, että kyse on päiväysvanhasta tuotteesta.

3. Miksi jäätelöissä ei ole päiväysmerkintöjä?

– Lainsäädäntö ei edellytä, että jäätelön annospakkauksissa (tuutit, pikarit) olisi oltava parasta ennen -merkintä. Vapaaehtoisesti ne saa toki merkitä.

Jäätelön ryhmäpakkauksissa päiväysmerkinnät on kuitenkin oltava.

4. Miksi joistain elintarvikkeista ei löydy lainkaan valmistajan/maahantuojan nimeä?

– Lainsäädäntö edellyttää, että elintarvikkeen pakkaukseen on merkittävä joko valmistajan, pakkaajan tai Euroopassa toimivan myyjän nimi ja osoite. Valmistajan tai maahantuojan nimi ei siis ole pakollinen, jos pakkaukseen on merkitty pakkaaja tai Euroopassa toimiva valmistuttaja tai markkinoija.

Jos pakkaukseen merkitty yritys ei ole elintarvikkeen valmistaja, pakkaukseen suositellaan merkittäväksi yrityksen rooli, esimerkiksi ”maahantuoja” tai ”pakkaaja” tai ”myyjä” tai ”valmistuttaja”.

5. Miksi joistain elintarvikkeista puuttuu tieto niiden alkuperämaasta?

– Lainsäädäntö edellyttää yleisellä tasolla, että tuotteen alkuperämaa tai -alue on merkittävä vain siinä tapauksessa, jos sen puuttuminen voi johtaa kuluttajaa harhaan. Pääperiaate on, että kuluttajaa ei saa harhauttaa luulemaan ulkomailla valmistettua tuotetta suomalaiseksi. Selvästi ulkomaisiin tuotteisiin alkuperämaata ei siis tarvitse merkitä.

Joidenkin elintarvikkeiden (kasvikset, naudanliha, hunaja, kalastustuotteet) alkuperän ilmoittamisesta on kuitenkin säädetty tarkemmin.

6. Riittääkö, että elintarvikkeessa on englanninkieliset pakkausmerkinnät?

– Ei riitä. Suomessa markkinoitavissa elintarvikkeissa on oltava pakkausmerkinnät maan virallisilla kielillä eli suomeksi ja ruotsiksi. Ruotsin tilalla kelpaa tanska tai norja. Yksikielisissä kunnissa riittää kyseisen kunnan kieli.

7. Millaista leipää saa sanoa ruisleiväksi?

– Evira on yhdessä alan kanssa laatinut suosituksen, jonka mukaan ruisleiväksi saa kutsua vain leipiä, joiden valmistuksessa käytetystä viljaraaka-aineesta vähintään puolet on ruista. Leivän ruispitoisuus tulee ilmoittaa pakkauksen etusivulla tuotenimen kanssa samassa näkökentässä. Suositeltava ilmoittamismuoto on ”ruista x % viljaraaka-aineesta”

Lisäksi rukiin määrä on ilmoitettava lainsäädännön edellyttämällä tavalla ainesosaluettelossa, eli prosentteina kaikkien käytettyjen ainesosien yhteismäärästä lopullisessa elintarvikkeessa.

8. Mistä tietää, sisältääkö elintarvike jotain ruoka-allergeenia?

– Lainsäädäntö määrittelee yleisimmät ruoka-allergeenit, jotka on merkittävä pakkauksessa olevaan ainesosaluetteloon. Näistä allergeeneista on luettelo Eviran nettisivuilla.

Jos on allerginen muille kuin em. luettelon aineille, täsmällistä tietoa tuotteen koostumuksesta ei välttämättä saa pakkausmerkinnöistä, koska jotkut aineet saa ilmoittaa pelkästään ryhmänimellä (esimerkiksi maissi- tai perunatärkkelys vain tärkkelyksenä), eikä mausteseosta tarvitse eritellä lukuunottamatta selleriä ja sinappia. Tällöin varmimman tiedon elintarvikkeen koostumuksesta saa kysymällä suoraan tuotteen valmistajalta tai maahantuojalta.

9. Miksi hedelmien myyntiaikoja ei kerrota

Kokonaisille tuoreille hedelmille ja vihanneksille päivämäärän ilmoittaminen ei ole pakollista.
Aina poimintapäivämäärällä ei ole merkitystä. Esimerkiksi jotkut omenalajikkeet ovat valmiita myytäviksi ja nautittaviksi heti poiminnan jälkeen, mutta toiset vaativat varastoinnin, jonka aikana ne kypsyvät nautintakypsiksi. Oikein käsiteltyinä ja oikeissa olosuhteissa varastoituina hedelmä- ja vihannesalan tuotteet säilyvät käyttökelpoisina pitkiäkin aikoja.

Useimmista hedelmistä ja vihanneksista voi silmämääräisesti ja tunnustelemalla päätellä ovatko ne käyttökelpoisia.

10. Mitä voi myydä sima-nimikkeellä ja mikä on perinteistä simaa? 

Elintarvikkeen nimi ei saa olla harhaanjohtava. Sima-sanan käytöstä ei ole säädetty laissa. Sima on Suomessa kuitenkin käyttöön vakiintunut nimi ja kuluttaja liittää siihen tietynlaisia odotuksia. Jos tuote ei ole simaa, vaan esimerkiksi hedelmäjuomaa, päärynämehua, silloin tuotteesta ei voi käyttää sima-nimitystä.

Perinteisen siman valmistuksessa on käytetty sitrushedelmää, fariinisokeria, sokeria ja rusinoita. Jos niitä ei ole käytetty eikä juomaa ole valmistettu käymisteitse, nimi ei voi olla perinteinen sima.

Siman alkoholipitoisuus on ilmoitettava pakkausmerkinnöissä silloin, kun sen alkoholipitoisuus on yli 1,2 tilavuusprosenttia (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1169/2011, art. 9).

Simojen alkoholipitoisuusmerkintöjen tutkimus 2012

11.  Kysymyksiä ja vastauksia Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksesta (EU) N:o 1169/2011 (elintarviketietoasetuksesta), (pdf, 252 kt)

12.  Kysymyksiä pakkaamattomista elintarvikkeista yleisesti annettavista tiedoista (Maa- ja metsätalousministeriön asetus 834/2014), 22.6.2015